Vehmaa 5.7.2016

Hyvät avajaisvieraat,

Olen saanut kunnian pitää avajaispuheen tässä Outi Heiskasen ja Inari Krohnin Metsän autuus -näyttelyssä. Outin ja Inarin lisäksi näyttelyssä on mukana myös Janne Laine, joka on ollut Outin vedostaja ja yhteistyökumppani jo parikymmentä vuotta ja yhdistänyt yhteistyö-vedoksissaan omia maisemakuviaan outin hahmoihin. Outi ja Inari ovat tunteneet toisensa 50 vuotta ja itse olen tuntenut molemmat koko ikäni. Yhtä kauan minulle on ollut tuttua myös heidän taiteensa, olen elänyt heidän teostensa keskellä ja elän edelleen heidän teostensa keskellä, koska niitä on kotonamme hyvin paljon. Niiden maailmat edustavat minulle toisaalta jotain tuttua ja turvallista, mutta toisaalta niissä on ulottuvuuksia ja tunnelmia, jotka eivät tyhjene, vaikka niitä katsoisi joka päivä. Luonto on joka hetki erilainen. Kuva pysyy fyysisesti samana, mutta katsoja ja katsomistilanne on aina vähän erilainen. Kiehtovimmissa kuvissa katsoja voi nähdä aina uudenlaisia vivahteita.
Taiteen keskeinen ominaisuus on, että se samaan aikaan sekä kuvaa maailmaa, jossa elämme, että myös luo uusia maailmoja. Lauri Viita kirjoitti Moreeni-romaanissaan: ”Kun luot, luo maailma, sillä vain maailman luomista voi sanoa luomiseksi”. Olen saanut olla pienestä pitäen tekemisissä lukuisten erilaisten maailmojen kanssa, ja niihin kuuluvat myös Inarin ja Outin luomat maailmat.
Tällainen ympäristö on luultavasti kannustanut myös itseäni omien maailmojen luomiseen. Esim. 6-7-vuotiaana käsikirjoitin omia radio-ohjelmia, joita sitten luin kasetille. Niissä esiintyi monenlaisia fiktiivisiä tapahtumia ja fiktiivisiä henkilöitä, mutta niiden lomassa myös olemassaolevia henkilöitä, muun muassa Inari ja Outi. Tässä eräs näistä ohjelmista:
”Taiteilija Inari Krohn, kuinka paljon maalasitte vuonna 1984? - Tarkalleen 259 taulua. - Entä pidittekö mistään niistä? - Sadasta pidin.”
Ohjelmat olivat yleensäkin näin lyhyitä.
Vähän ennen 8-vuotissyntymäpäivääni ilmestyi ensimmäinen numero Harjavallan Uutiset -lehteä, jossa kerrotaan varsin merkillisistä tapahtumista ja henkilöistä. Lehti ilmestyy yhä – nykyään nimellä Harjavallan Aikakaudet. On tosin korostettava, että kyseisen lehden päätoimittaja on aina ollut Helmi Niemi ja sillä on laaja toimituskunta, johon Elias Krohn ei ole koskaan kuulunut. Oma roolini tuossa lehdessä onkin hieman epäselvä – nyt kun Oheistaidekodissa olemme, voin ehkä sanoa, että olen ollut siinä eräänlainen oheishenkilö. Inari ja Outi ovat alusta asti olleet Harjavallan Uutisten tilaajia, ja he ovat saaneet siitä aiheita myös taiteeseensa. Outin tuotantoon kuuluu grafiikka Kijolihan hävytöimisestä, ja HU:n täyttäessä viime vuonna 30 vuotta Inari antoi lahjaksi teoksen ”Suonenjoen kuusi”, joka esittää HU:ssa esiintyvää myyttistä maailman suurinta puuta.

Kliseisen sanonnan mukaan Suomi elää metsästä. Myös suomalainen taide on monesti elänyt metsästä. Näin on ollut ainakin 1800-luvun puolivälistä, Werner Holmbergin ajoista asti, jolloin suomalaisen metsämaiseman kulttuurinen arvostus alkoi kohisten nousta. Aina sitä ei ole arvostettu. Vielä vuonna 1840 oli J. V. Snellman sanonut: ”On eduksi koko maalle, jos metsät hakataan mahdollisimman tarkasti pois. Siellä, missä metsä vallitsee, vallitsee myös kurjuus, tietämättömyys ja raakuus.” Muutamia vuosikymmeniä myöhemmin metsällä oli tärkeä osuus muun muassa Akseli Gallen-Kallelan ja Pekka Halosen taiteessa. Gallen-Kallelaa kiinnosti suomalainen panteistinen muinaisusko ja sen herkkä suhde metsään ja puihin. Kallela-kirjassaan vuonna 1923 hän suri ”tukkiyhtiöiden rahanhimoa”, joka on kadottanut ”kansamme sielunelämästä tämän luonnonrunouden”. Mainittakoon, että Tarvaspäässä järjestettiin kerran Outi Heiskasen ja Gallen-Kallelan yhteisnäyttely, jossa heidän taiteestaan saattoi löytää monia yhteisiä piirteitä. Outin tai Inarin taidetta tuskin voi liittää kansallisromanttiseen traditioon, mutta luonnon henget, erilaiset hieman mystiset ja myyttiset olennot, sekä panteistinen tunne yhteenkuuluvuudesta luonnon kanssa ovat heidän taiteessaan vahvasti läsnä. Tästä syntyy metsän autuus. Yksittäisen ihmisen aika maailmassa on rajallinen, mutta lohtua ja rauhaa voi tuottaa ajatus siitä, että olemme osa jotakin suurempaa ja pysyvämpää. ”Laki, ennen mua syntynyt, myös jälkeheni jää”, runoili Runeberg. Lait kuitenkin voivat muuttua nykymaailmassa varsin nopeasti. Osuvampaa voisikin olla sanoa: ”Metsä, ennen mua syntynyt, myös jälkeheni jää”. Tosin nykyisen metsätalouden aikana jäljelle jää monesti pikemminkin puupeltoa kuin todellista, monimuotoista metsää.
Toisella tavalla ajatus siitä, että olemme osa jotain suurempaa, ilmenee Outin luomassa Suurperheessä, sen kiehtovissa hahmoissa ja niiden välisissä suhteissa. Alkujaan suurperhe oli nimeltään Pensastuulikansa. Kun Outi oli näyttelymatkalla Yhdysvalloissa, ja George W. Bush oli vast' ikään valittu presidentiksi, Outi ei halunnut käyttää nimeä ”Bushwindpeople” ja uudeksi nimeksi tuli ”Extended Family” eli Suurperhe. Outilla itselläänkin on suuri perhe lapsenlapsineen ja lapsenlapsenlapsineen, mutta eräänlaisen suurperheen hänelle muodostaa myös taiteeseen liittyvä laaja sosiaalinen verkosto. Tätä ilmentää osaltaan se, että sanaleikkeihin mieltynyt Outi, O Heis, on nimennyt itsensä ”Oheishenkilöksi” omassa taiteentekemisessään – ja tämän talon tunnetusti Oheistaidekodiksi. Haastatellessani häntä kerran hän perusteli Oheishenkilö-nimeään vaatimattomasti sillä, että hän itse ei ole kaiken keskus, vaan voima syntyy yhteistyöstä. Outi onkin tehnyt yhteistyötä useiden muiden taiteilijoiden kanssa, joista yksi tärkeä on ollut alussa mainitsemani Janne Laine. Tässä yhteistyössä 1+1 on enemmän kuin 2. Outin kiehtovat pensastuulikansa- eli suurperhehahmot Janne Laineen luomissa ihmeellisissä maisemissa luovat aivan uutta todellisuutta.
Myös Inarin taiteessa erilaiset hahmot muodostavat tärkeän osan luontoa ja metsää. Ne voivat olla meille kaikille tuttuja eläimiä, ihmishahmoja, sadunomaisia hahmoja tai esihistoriallisia lajeja maapallon alkuhämäristä. Me kaikki olemme osa samaa evoluution historiaa, ja olemisemme saa siis perspektiiviä ja merkitystä ei vain ihmissukupolvien ketjusta, vaan kaiken elämän ketjusta.

Elämme tunnetusti informaatioyhteiskunnassa, jossa saamme päivittäin loputtomasti niin kirjallisia kuin kuvallisia viestejä, enimmäkseen melko vähäarvoisia. Niin taide kuin luonto tuovat tähän informaatiotulvaan välttämätöntä rauhoittavaa vastapainoa. Muistan aina Outin erään teoksensa alalaitaan kirjoittaman lauseen: ”Vihdoinkin alkaa ajatukset vähetä”. Tämäkin, että ajatukset alkavat vähetä, voi kuulua metsän autuuteen. Outilla on ollut paluusta luontoon hyvinkin radikaaleja ajatuksia: Legendaarisessa Bellinin akatemiassa hän piti kerran luennon lukutaidottomuuden puolesta kaikilla mantereilla.
Palaan nyt silti lukutaitoa vaativien asioiden pariin. Metsän autuus on paitsi tämän näyttelyn nimi, myös Inarin puolison, dosentti Pertti Lassilan vuonna 2011 ilmestyneen kirjan nimi. Tässä kirjassa Pertti käy läpi luontoa suomalaisessa kirjallisuudessa. Siinä käsitellyistä teksteistä sopii tässä siteerattavaksi vaikkapa seuraava Aaro Hellaakosken runo:
Ei mistään pakota, ei polta.
On ruumis kuin ei oisikaan.
Kuin alkais kaukovainiolta
yölintu arka lauluaan
kuin hyönteistoukka heräämässä
ois kotelossaan himmeässä
kuin hartioiltaan joku loisi
pois köyhän muodon entisen
ja outo lentäväinen oisi
ja nostais siiven kevyen.
Oi kimmellystä ilman pielen.
Oi rikkautta laulun kielen.
Toivotan kaikille mukavaa avajaispäivää Metsän autuus -näyttelyssä. Toivottavasti ajatuksenne alkavat vähetä.

Elias Krohn,
toimittaja